Caj Bremerin haastattelu / osa 1

Caj_1

Caj Bremer kertoili urastaan lupsakkaan tapaansa Palvelukoti Lindan kahvilassa Söderkullassa.

 

Haastatimme kilpailumme tuomaria Caj Bremeriä maaliskuussa. Pitkälle uralle mahtuu paljon tarinoita, joten julkaisemme haastattelun kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa Caj valottaa uransa alkuvaiheita ja modernin kuvajournalismin saapumista Suomeen.

Mikä sai sinut kiinnostumaan valokuvauksesta niin, että siitä tuli sinulle ammatti ja tärkeä osa elämää?
Se on pitkä tarina. Olin koulussa ja väsyneenä kirjoitin eräänä päivänä taululle, että lähden nyt armeijaan.

Tulin armeijasta nuorena vänrikkinä ja funtsasin että mikä mua kiinnostais. Eikä juuri mikään muu kiinnostanut kuin yks blondi, jonka olin tavannut koulussa. Perhe oli vähän huolissaan että enkö nyt meinaa tehdä mitään. Eikä mulla kyllä ollutkaan mitään suunnitelmia. Silloin lankoni sanoi, että hänen tuttunsa on valokuvaaja, että olinko sellaista ajatellut? Hänen tuttunsa olisi voinut yhtähyvin olla teurastaja, muotitaiteilija tai jokin muu. No, menin tämän tuttavan, joka oli potrettimaakarina Helsingissä, luo ja suoraan töihin. Ensimmäinen kokemus pimeähuoneesta ja sen tuoksusta ei sytyttänyt minua yhtään enkä viihtynyt siellä kauaa. Sitten eräs teollisuuskuvaaja kysyi, jos tulisin hänelle töihin asistentiksi. Hänen luonaan olin 2 vuotta. Jos olisin siellä jatkanut pidempään, ei minusta olisi tullut kuvaajaa. En oikein viihtynyt sielläkään koska studiotyöskentely ei sytyttänyt.

Sitten tuli pelastava enkeli, Hufvudstadsbladet, josta soitettiin ja pyysivät sinne töihin. Heti ensimmäistä kertaa astuessani sisään toimitukseen tunsin ja tiesin, että tää on mun alani. Siellä journalistinen työympäristö herätti heti sellaisen tunteen, että olin ehkä jotenkin haaveillut lehtikuvatyöstä jo ennenkuin he soittivat.

Hbl:ssa oli vain yksi kuvaaja ennestään, vanhempi pappa, joka ei pitänyt minusta, koska edustin hänelle kilpailijaa. Toimitus halusi kuitenkin nuoremman kuvaajan  ja he halusivat kouluttaa minut journalistisesti. Heidän kanssaan syntyi heti kontakti ja opin kuinka tehdään lehtityötä. Olinhan jo aikaisemman kahden vuoden aikana oppinut käyttämään kameraa, mutta työympäristöhän muuttui ihan täydellisesti. Tärkeintä minulle oli se, että olin kosketuksissa elämään, ihmisiin ja tapahtumiin. Tämä työympäristö herätti lopulta ja varsinaisesti kiinnostuksen valokuvaukseen ja yhteistyö lehden pätevien toimittajien kanssa edesauttoi tätä.

Olin Hbl:ssa pari vuotta ja sitten minulle soitettiin Helsingin Sanomista ja pyydettiin sinne. Lehtikuva oli tuohon aikaan Helsingin Sanomien kuvatoimisto joka hoiteli kaikki kuvaukset. Siellä olin vuosina 1954–1956.

Pidennettyjen lomiensa aikana Caj Bremer lähti opiskelemaan Ruotsiin sillä tiesi siellä kuvajournalismin olevan kehittyneempää kuin Suomessa. Hän vietti naapurimassa kaksi pidempää jaksoa parin vuoden aikana ammentaen oppia lehtikuvaajana.
Työskentelin kuvatoimistossa, joka hoiti sen ajan suurimmat aikakauslehdet. Opin siellä käyttämään kinokameraa ja uudenlaista kuvajournalismia. Kuvan merkitys oli siellä korkealla ja halusin tuoda sen ajatuksen myös Suomeen. Siihen aikaan lehdillä ei ollut kuvaajia itsellään. Silloin joko toimittajalle ripustettiin kamera kaulaan ja pyydettiin ottamaan joku kuva tai käytettiin kuvatoimistoa. Kuvan rooli ei ollut niin merkittävä, pääasia oli että oli joku kuva.

Caj Bremer omaksui modernin kuvajournalismin filosofian ja kertoo että halusi aina sulautua ympäristöön eikä tuoda omaa ammattiaan esille kuvauskeikoillaan.
Ei isoja kameroita tai välinearsenaalia. Halusin olla muiden joukossa kuin kuka näppäilijä tahansa. Minua kyllä katsottiin silloin 50-luvun puolella, jolloin ”toin” kinokameran Suomeen, että haluan olla jotenkin erikoinen myös kameroilla. Mutta ei se niin ollut, vaan niin, että se istui paremmin minun käteen ja antoi minulle paremmat mahdollisuuudet.

Kinokameraa Suomessa alkoivat ammattilaiset käyttää vasta 60-luvun alussa, jolloin nuoremmat kuvaajat totesivat sen oikeaksi välineeksi. Moderni kuvajournalismi ja kinokamerat syntyivät Saksassa 30-luvun puolivälissä Kun 30-luvun lopussa saksalaiset pakenivat Toista maailmansotaa, modernin kuvajournalismin idea siirtyi heidän mukanaan Ranskan ja Englannin kautta USA:han jossa tehtiin muun muassa legendaarista Life-lehteä. Siinä sen tarina. Se tuli Euroopasta se uusi ajattelutapa! Eikä päinvastoin, kun monet luulee sen alkaneen USA:sta.

Vuonna 1957 Bremer aloitti työt Viikkosanomissa, jossa hän viihtyi 12 vuotta.
Viikkosanomat oli tuohon aikaan Suomen oloissa edelläkävijä mitä tulee kuvajournalismiin. Kuvaa arvostettiin korkealle. Ruotsissa saamaani koulutus laboratoriotyöskentelyyn oli hyödyllinen sillä pystyin tekemään kaikki kuvani itse omassa laboratoriossa. Ei edes Viikkosanomilla ollut omaa kuvalaboratoriota. Alusta alkaen oli selvää että käytän omia työvälineitä. Myöhemmin siirryttyäni takaisin Helsingin Sanomiin kehitin edelleen kaikki kuvani itse.

Oliko se tuolloin tavanomaista?
Ei ollut. Suurimmalla osalla lehtikuvaajista oli töissä laborantti joka teki sen työn. Laborantit eivät olleet koulutettuja ja jälki olikin sitten mitä sattuu. Minulle kuvien laatu ja materiaalit olivat tärkeitä, että kuvat myös säilyivät.

Viikkolehdessä vietetyn 12 vuotisen rupeaman jälkeen Bremer halusi tehdä kamerallaan jotain muuta.
70-luvun alussa Viikkosanomien luonne muuttui päätoimittajan vaihtumisen myötä. Tuli Hymyt ja muut enkä enää viihtynyt siellä. Päätin tehdä vuoden mittaisen oman projektin: Suomalainen arkipäivä. Tästä projektista tuli ensimmäinen isompi näyttely.

Kerro lisää projektin lähtökohdista ja toteutuksesta.
Halusin kaivaa vähän syvemmältä ja uhrata omaa aikaani siihen. Lähdin vaan tutustumaan ympäristöihin ja ihmisiin. Halusin kohdata sen mitä sattuu tulemaan vastaan. Ajattelin, että menen etelästä pohjoiseen ja tutustun eri ympäristöihin.

Minkälaista tuollaisen projektin tekeminen oli sen ajan Suomessa?
No, ei aina niin helppoa, mutta kiinnostavaa ja innostavaa. Sain erittäin hyviä kontakteja, joita on vieläkin voimassa. Halusin kertoa, miten Suomessa eletään. Just silloin alkoi tämä, että tehtaat heitävät saasteensa ihan mihin vaan – teollisuuslaitosten likaamat vesistöt olivat silloin tulleet ensi kertaa esille. Otin senkin mukaan siinä projektissani. Se ei ollut vain kaunis Suomi, lisäksi oli mukana ruma Suomi. Näyttely kiersi Suomen lisäksi myös Ruotsissa ja Englannissa.

Freelancerina en jatkanut kuitenkaan kauan, koska olin huono myymään itseäni. Menin takaisin Helsingin Sanomiin, jossa oli juuri tullut Kuukausiliite ja Nortamo päätoimittajaksi. Kuvan merkitys kasvoi Helsingin Sanomissa valtavasti silloin 70–80 -luvulla. Helsingin Sanomat muuttui kuvajournalistisesti.

Mikä tähän kuvajournalistiseen muutokseen vaikutti?
Aika paljon se että päätoimittajat huomasivat uuden suunnan. Yksi niistä oli Simopekka Nortamo, joka oli siirtynyt Helsingin Sanomiin Viikkolehdestä. Hän toi mukanaan uuden ajattelun; kuvan ja tekstin yhteispelin. Työkenttää oli enemmän sunnuntainumeroineen ja Kuukausiliitteineen. Tänä päivänä kuvan rooli Helsingin Sanomissa on ihan toinen kuin silloin alussa. Arkipäivänäkin kuvaa käytetään niin, että kuvan rooli on yhtä merkittävä kuin tekstinkin. Tekstin ja kuvan yhteispeli on tärkeä.

Bremer kertoo, että tämän päivän kuvaajat ovat fiksuja nuoria kuvaajia, jotka hallitsevat sekä kuvaamisen, että journalistisen ajattelutavan. He ovat saaneet koulutuksen Taideteollisessessa tai Lahdessa tai Tampereella. Siinä on siis suuri ero verrattuna siihen aikaan, jolloin itse aloitin. Silloin ei ollut kouluja eikä kuvaajat koin paljoa välittäneet, mitä kuvan pitäisi esittää.

Eivätkö kuvaajat tuolloin 50-60 -luvulla ymmärtäneet vai eivätkö he välittäneet kuvajournalismista?
Kyse oli ehkä enemmän kiinnostuksen puutteesta. Kuvajournalismin kehitys ei ollut siihen asti kiinnostanut ammattikuvaajia, joten kyllä mä jollain tavalla katson itseni pioneeriksi tällä alalla Suomessa. Viikkosanomissa toin esille sen mitä kuva voi merkitä. Eikä siihen aikaan muuten ollut mitään gallerioita tai näyttelypaikkoja. Nykyään valokuva on ihan taidelajiksi hyväksytty.

Onko sinulta tulossa vielä näyttelyitä?
Maaliskuussa minulla oli Hangon kirjastossa luontokuvia. Ja se kritiikki, jonka Hangonlehdessä oli kirjoitettu, on yksi parhaista jonka olen saanut. Kirjoittaja oli lukenut minun ajatukset tapaamatta minua, vain katsomalla kuvia. Olin siitä kritiikistä oikein otettu. Olen kuvannut paljon luontoa. Näyttelyn kuvat on otettu vuosien 2013–2014 aikana. Olen kuvannut ne kaikki siellä, missä minä asun, omalla niemelläni.

Olet siis ottanut näyttelyn kuvat käytännössä omalta pihamaaltasi?
Olen kuvannut kaikkea sitä, mitä minulla jalkojeni alla on. En ole matkustanut niiden takia ympäri Suomea.

Kun kysyit, mikä on muuttunut… mikään ei ole kai ollenkaan muuttunut. Edelleen löytyy kuvaajia, jotka hallitsevat työn ja taas toisia jotka pyörivät vaikka kuinka ihmeellisten tietokonekameroitten kanssa… Siis sulla joko on silmät tai sulla ei ole silmiä. Kirjoittamisessakin, kuten kaikessa taidollisessa tekemisessä on ihan sama juttu; jotkut pärjää paremmin tai tekee jotain sellaista, mistä ihmiset pitää enemmän kuin toiset. Tämä sama pätee valokuvaamisessa: persoonallisuus, oma näkemys ja ympäristön havaitseminen – toisilla on sitä – toisilla ei.